Synnytyskertomus

Kirjoittelin ylös ennen synnytystä siihen liittyviä toiveita. Toivoin sillon, että saisin synnyttää mahdollisimman luomuna, hoidollisia kivunlievityskeinoja apuna käyttäen, mutta kuitenkin tarvittaessa kivun mennessä liian kovaksi voisin sitten tilanteen mukaan harkita ottavani ilokaasua ja/tai kohdunkaulan puudutteen. Menin oikeastaan synnytykseen sillä asenteella, etten halua selkäpuudutteita (epiduraali, spinaali) ellei kipu oikeesti sitten ole niin kova tai synnytys esimerkiksi pitkittynyt että oman jaksamisen kannalta sellainen on pakko ottaa. No, nämä toiveethan sitten täyttyivätkin lopulta täysin. :)

Vauva syntyi siis keskiviikkona 4.4. aamuyöllä. Miulla oli pääsiäisenä ollut kahtena päivänä pari-kolme tuntia kestäneitä supistuksia, jotka oli sen verran voimakkaita että pakko oli liikuskella ja keinutella itteä edestakasin supistuksen tullessa. Mutta näillä kahdella keralla supistukset ei kuitenkaan lähteneet kovenemaan missään vaiheessa, vaan laimentuivat aina pois.

No, tiistai-iltana sitten miulla oli jo vähän semmonen omituinen olo. En oikein osaa kuvailla sitä, mutta sanoin Juhallekin kun käytiin vielä koiranpentuja kattomassa seuraavan päivän eläinlääkärin tarkastusta silmälläpitäen, että näinköhän Juha edes pääsee sinne tarkastukseen osallistumaan... :-D Tultiin sitten Juhan porukoilta kotiin ja tehtiin jotain pikaruokaa, vedettiin kunnon ähkyt ja laitettiin sauna lämpiämään. Pikkusen ennen kymmentä sanoin Juhalle että nyt äkkiä saunaan ja nukkumaan, jotta ehditään nukkua vähän edes, kun tuntuu vähän siltä että tänä yönä tulee lähtö. Saunasta pois päästyäni tulikin sitten eka kunnon supistus, joka oli heti reilun minuutin mittainen ja kivulias. 

Täältä meiltä kun on sitten tuonne synnytyssairaalaan semmoinen vajaa tunnin matka, niin ajateltiin että katellaan ja kuulostellaan nyt hetki näitä supistuksia, niin ei sitten turhan takia sinne asti ajella jos ne vielä vaikka taas laantuukin. No, oishan se pitänyt tajuta jo siinä vaiheessa että ei ne kivut siitä enää mihinkään laannu, kovenee vaan. :-D Noin 23.15 oli pakko lähteä, supistuksia tuli siinä vaiheessa jo muutaman minuutin välein ja ne alkoi olla parin minuutin mittaisia. Heitettiin koirat mummolaan hoitoon ja lähdettiin ajamaan kohti sairaalaa. Tai no, Juha ajoi ja mie istuin takapenkillä ja mietin että varmaan kuolen ennen kuin päästään sairaalaan. :-D Tässä vaiheessa supistukset oli kahden minuutin mittaisia ja ne tuli aika tarkalleen kahden minuutin välein. Matka oli siis kovin kivulias ja pitkän tuntuinen.

Kun päästiin sairaalalle, Juha talutti miut ilmottautumiseen, josta onneks joku täti sitten toi meille pyörätuolin mihin mie kapsahdin istumaan ja sillä sitten ajeltiin kolmanteen kerrokseen synnärille. En muista siitäkään matkasta oikein muuta kun sen, että kätilö sanoi "kutossaliin, se on vapaana". Tää vähän huvitti, sillä äiti joskus mainitsi että ollaan kaikki kolme siskosta synnytty kyseisessä paikassa. 

Salissa sitten vaihdettiin vaatteet sairaalakamppeiksi ja kätilö tsekkasi kohdunsuun tilanteen. Hämmästys oli tässä vaiheessa suuri, sillä olinkin jo 7-8 cm auki, eli ponnistusvaiheeseen oli enää pari senttiä matkaa. Miulle tarjottiin kesken jonkun supistuksen ilokaasua, mutta kieltäydyin siitä kun en jaksanut sillä hetkellä ajatella että miten sitä otetaan. :-D Kätilö ehdotti tässä vaiheessa toivomaani kohdunkaulan puudutetta, kun se oli onneks vielä mahdollista ottaa. Ja sen lääkäri kävi sitten laittamassa ja pahin kipu helpotti hetkeksi. Tai tunsin kyllä edelleen supistukset, mutta pahin kärki niistä oli taittunut puudutteen ansiosta pois. Samalla lääkäri puhkasi kalvot ja varmisti sillä ettei synnytys nyt ainakaan pysähdy enää.

Aika nopeasti alkoi sitten tuntua sellasta painetta, että olin vähän väliä pyytämässä kätilöä paikalle, kun luulin että miun pitää jo ruveta ponnistamaan. Jotenkin siinä ajatteli että se vauva sieltä tupsahtaa hirmu vauhdilla, mutta tosiasiassahan se ponnistusvaihe olikin meidän tapauksessa aika rauhallinen. Kun sain luvan ponnistaa, muutama eka yritys meni lähinnä harjoitellessa ennen kun oikeesti alkoi jotain tapahtua. Puolisen tuntia ponnisteltuani (niin että naama ja kaula oli täynnä verenpurkaumia ja koko kroppa oli hauiksia myöten jälkikäteen ihan krampissa :-D) vauva sitten saatiin maailmaan. Sekä tuore äiti että isä olivat hyvin herkistyneitä tilanteessa (isä ehkä enemmän) ja pieni poitsu taas avasi äänijänteitään heti hyvin tehokkaasti ja oli muutenkin kovin virkeä. ♥♥

Olihan se aikamoinen kokemus. Ensisynnyttäjäks kaikki tapahtui aika nopeasti, synnytyksen kesto oli yhteensä alle 5 tuntia (avautuminen 3½ tuntia, ponnistus 33 min, jälkeisvaihe 15 min) ja sairaalassa ehdittiin olla vain pari tuntia. Naureskeltiinkin, että jos joskus vielä sama tilanne on edessä niin pitää varmaan majoittua jo johonkin sairaalan lähistölle paria viikkoa ennen laskettua aikaa kaiken varalta, uudestisynnyttäjillä kun yleensä tuppaa vauva tulemaan vielä ensimmäistä kertaa vilkkaammin maailmaan. :-D Muistan miettineeni täällä kotona supistusten ollessa kovia, että miks oon ruvennu tälläseen hommaan, mutta nyt kolme viikkoa tapahtuneesta alkaa jo tuntua siltä, että kyllähän tuon uudestaankin tekisi palkinnon ollessa noin uskomaton. ♥

Sairaalasta päästiin kotiin sitten lauantaina. Poitsu joutui vielä pariksi päiväksi lasten teholle vähän liian korkean CRP:n ja antibioottikuurin takia. Mie sitten ramppasin häntä siellä hoitamassa ja syöttämässä ja viimeseks yöks saatiin sieltä yhteinen huone, jossa saatiin vähän kaivattua omaa rauhaa. Vaikka ensin olin ihan maassa, kun vauva joutui eri osastolle, niin nyt jälkeenpäin tiiän että teholla olosta oli meille kyllä ihan tosi paljon hyötyä. Siellä pidettiin erityisen tarkasti huolta, että vauva sai ruokaa tarpeeksi usein ja riittävästi ja sain imetykseen tosi paljon hyviä neuvoja sieltä. Henkilökunta oli ihan huippua! Saatiin sieltä tosi hyvät "eväät" kotiin. :)

-K