Moi pitkästä aikaa. Ei oo ensimmäinen kerta, kun helmikuu aiheuttaa kummaa alakuloa ja tunteiden ailahtelua. On ollut monia hetkiä, jolloin ei tunnu olevan voimia tehdä yksinkertaisesti mitään, ihan perus kotityötkin tuntuu ylitsepääsemättömiltä ja alakuloisuus meinaa ottaa vallan kokonaan. Ja pian taas kaikki on ollut niin kuin ennenkin, energiaa on riittänyt vaikka muille jakaa. Kyllä mie siis Sampan kanssa jaksan olla ja touhuta, siinä ei missään vaiheessa oo ollut ongelmaa, mutta kun ruokaakin pitäis jaksaa tehä...
Ironista kyllä, mutta luulen että tähän haikeuteen on johtanut osaltaan se, että sain kesätöitä omalta alalta. Oon asiasta yhtä aikaa onnellinen ja surullinen, sillä tää tarkoittaa sitä, että kun parin viikon päästä aloitan harjoittelun, loppuu miun ja Samuelin kotona olo yhdessä mahdollisesti "lopullisesti" (tai sanotaan nyt että ainakin toistaiseksi). Onneks ei nyt kuitenkaan vielä tarvii sinne hoitoon laittaa, vaan yritetään saada venkslattua hoito maaliskuusta heinäkuun loppuun kotona, mutta sen tiedän nyt että ite en ainakaan ole tuosta ajasta kuin touko-kesäkuun vaihteessa pari viikkoa kotona.
 |
| Myöskin motivaatio näiden kertailuun on ollut melko kiven alla. |
Onneks on tuo ihana mies, jolle voi puhua kaikesta. ♥ Yks päivä juteltiin pitkään näistä kaikista asioista ja sain kaipaamani tukea ja lohdutusta. Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että ehkä harjoittelun aloittaminen ja töiden teko tekee tässä vaiheessa ihan hyvää. Tultiin miettineeksi myös sitä, että alkaisko hormonitasot palautua vauvavuoden ollessa lopuillaan takasin normaaleiksi aiheuttaen myös osaltaan jonkinlaisia muutoksia mielialaan.
Tänään on onneks ollut ihan kiva ja jaksavainen olo. Ja tulevana viikonloppuna meitä odottaa piiitkästä aikaa pieni irtiotto arjesta: lähetään mökkeilemään Tahkolle ison kaveriporukan kanssa. 11 aikuista ja Samppa. :-)
-K
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti